Trekille vihdoin!

Tänään on vuorossa tarinoita Nepalin vuorista.

Viikko sitten lauantaina lähettiin Jasminin ja Iiriksen kanssa kohti suurta seikkailua. Nimittäin ensin bussilla Pokharaan ja siellä lupatoimiston kautta kohti Poon Hill trekkiä Annapurnan suojelualueella. Jo lauantai-iltana mentiin alueen rajalle aika tasan 1000 metrin korkeuteen Birethantin kylään niin että sunnuntai-aamuna saatetiin heti lähteä käppäilemään ylöspäin kohti Ghorepanin kylää noin kolmessa kilometrissä. Ghorepanin vieressä seisoo Poon Hill joka on noin 3200 metriä korkea (joo, hill eli kukkula. Nepalissa on vähän outo tää kukkula-vuori käsitys) ja kahessa päivässä oli tarkotus kävellä Ghorepaniin ja kolmantena aamuna nousta ennen auringonnousua ja kiivetä Poon Hillille katsomaan kuinka se meidän lähitähti ilmestyy näkyviin horisontin takaa.

Lupiahan tälläselle trekille tarvitsee kahenlaisia. Annapurnan suojelualue-luvan joka kustantaa 2000 rupiaa eli vajaa 20€ sekä TIMS-kortin joka on kaikilta trekkaajilta vaadittava kortti jotta reitin tiedot on tietokannassa että jos ei kuulu takasin ni tiietään mistä ettiä. Sekin maksoi 2000 rupiaa koska mentiin ilman opasta. Oppaan kanssa se olis ollu vaan tonnin, mutta kokonaisuudessaan päästiin koko trekistä noin puoleen hintaan kun ei otettu opasta ja reitti oli sen verran selkeä (ja meillä oli kartta) että eksymisvaaraa ei ollut. Kokonaisuudessaan trekillä meni rahaa pikkasen päälle kymppitonni (100€), eli luvat oli melkeen puolet koko hinnasta.

Noh. Birethantista lähdettiin aamu kahdeksan aikaan liikkelle ja ensimmäisen päivän tavotteena oli kylä nimeltä Ulleri noin kahen kilometrin korkeudessa noin kymmenen kilometrin päässä. Alkumatka oli lepposaa jokilaaksoa ja loivaa ylämäkeä mukavia maisemia ja auringonpaistetta, mutta sitten päästiin Tikkhedungaan jossa syötiin lounas ja sen jälkeen olikin enää kilometri tai pari matkaa. Ainoo ongelma oli siinä että samalla oli 500 metriä korkeuseroa. Edessä oli siis kaksi tuntia epätasasia, jyrkkiä ja mutkittelevia kiviportaita. Ylös kuitenkin selvittiin ja napattiin itellemme majotus, syötiin, juotiin ja mentiin nukkumaan. Seuraavana aamuna herätys oli seittemältä ja ilo oli ylimmillään kun pilvet oli yön aikana väistyny niin että ensimmäiset lumihuiput näky! Siinä vaiheessa ne oli tosi hienoja mutta parin päivän päästä tiesi että ne oli vaan pienenpieni kiusottelu siitä mitä oli luvassa.

Tästä se reissu lähti. Ylittämällä joen.

Oli komian näköstä vaikkei hirveen korkeella vielä ollukkaan. Noiki vesiputoukset on useemman metrin korkusia jokanen.

Nää tuli trekillä tutuks. Ne vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Ekan yön majotus oli tän näkönen.

Ja aamulla näkymä oli tällänen.

Toinen päivä meni sitten viidakossa enimmäkseen, tällä kertaa ylämäki oli jakaantunut tasasemmin päivän matkalle ja mukavasti siinä kävellessä päivä sitten menikin. Päästiin Ghorepaniin mistä sitten avautu kunnon vuorinäkymät ekaa kertaa. Ghorepani oli vaan sen verran ylhäällä että siellä oli KYLMÄ! Vaikka oli kuinka vaatetta päällä niin kylmä tuli. Varsinkin kun huoneessa ei ollu mitään lämmitystä vaan sisällä oli yhtä jäätävää kun ulkona. Onneksi ruokailutilassa oli kamiina minkä ympärillä sitten istuskeltiin iltaa ennen kun mentiin unten maille. Kamiinan ääressä tavattiin ekaa kertaa myös sellanen neljän hengen porukka missä oli itävaltalainen pariskunta ja jenkki ja taiwanilainen. Niihin törmäiltiinkin sitten vähän joka välissä lopputrekin ajan, mikä oli oikein mukavaa.

Viidakossa sitten kiipeiltiin välillä. Ei tullu tylsää kun oli niin upee luonto ympärillä.

Ghorepanin kylää ja maisemaa.

Siellä käytiin.

Kolmas päivä alkoi kello 5:00. Kartan mukaan Ghorepani on 2860 metriä merenpinnasta ja Poon Hill 3210. Aamu alkoi siis rennolla 350 metrin nousulla johon meni vajaa tunti. Aurinko nousi noin 6:30 eli oltiin hyvissä ajoin huipulla. Näkymät Poon Hilliltä oli elämäni hienoimmat näkymät ja auringonnousu kruunas sen. Kannatti herätä!  Ikävä kyllä sinne ei voinu jäädä vaan piti valua samaa reittiä takasin kylään missä odotti aamupala jonka jälkeen alkoi päivän varsinainen vaellus kohti Tadapanin kylää noin 200 metriä alempana ja jälleen noin 10 kilometrin päässä. Voisi olettaa että koska korkeuseroa on vain 200 metriä ja sekin alaspäin, olisi rento päivä mutta näinhän ei asia ollut. Päivä alkoi sillä että noustiin toiseen suuntaan Ghorepanista samanlaiset 350 metriä (mistä oli yhtä hienot maisemat ku Poon Hilliltä) ja sitten mentiin ylös alas koko päivä välillä sumuisessa viidakossa, välillä vuorenharjanteilla ja välillä jokilaaksoissa. Kolmas päivä oli ehkä monipuolisin ja hienoin päivä. Mutta antaa kuvien puhua puolestaan.

Komeaa komeaa. Annapurnan huippuja vasemmalla.

Paitsi vuoret, myös pilvet oli upeen näkösiä aamuauringossa.

Tuolta pilvien keskeltä jostain käveltiin...

Dhaulagiri ja sen kaverit aamun ensi säteissä.

Aamupalan jälkeen kiivettiin tälläselle huipulle. Keskellä on Poon Hill ja laaksossa näkyvät siniset jutut on Ghorepani.

Sieltäki näky Dhaulagiri!

Ja Annapurna!

Tälläsissä maisemissa polku meni monta tuntia.

Rappusia riitti ja koko ajan teki mieli katella taaksepäin!

Lounaalle laskeuduttiin hienoon laaksoon.

Ja lounaan jälkeen päästiin aavemmaiseen metsään...

Tadepanissa oli edelleen todella hienot maisemat, ja sen jälkeen oli myös pelkkää alamäkeä ensin Ghandrukin kaupunkiin ja sitten Kimchen kylään mistä pääsikin jo 400 rupian hintaan suoralla bussilla Pokharaan. Bussimatka olikin sitten mielenkiintoinen koska sai pelätä henkensä edestä. Huono, kapea tie. Huono, ruosteinen bussi ja vuoristo ei oo hyvä yhdistelmä varsinkin kun pää hakkas kattoon kun tuli isoja pomppuja. Selvittiin kuitenkin Pokharaan missä oli muutama päivä varattu rentoutumiselle.

Trekki oli ehdottomasti Nepalin reissun kohokohta. Niin mahtavia maisemia ja elämyksiä siellä sai. Päätinkin että Poon Hill pitää tulla vallottamaan vielä uudestaankin tässä mahollisimman pikasesti. Uutta Nepalinmatkaa suunnitellessa siis.

Pokharassa sitten lähinnä istuin järvenrannassa auringossa lämmittelemässä ja lukemassa kirjaa, (Matthew Reilly on kova. Suosittelen Uncharted-pelien ja/tai action kirjojen ystäville) mutta vähän sai ohjelmaakin elämään kun varasin itselleni paragliding lennon eli siis liitovarjo se kai on suomeks. Mentiin autolla vuoren huipulle ja sieltä sitten kiinnitettiin ittemme sellaseen varjoon ja hypättiin ilmaan. Noin puoli tuntia sitten lenneltiin ihaillen Pokharan maisemia. Vähän petyin kun ei pelottanukkaan ollenkaan. Oletin että olisin ihan peloissani, mutta ei! Pysty nauttimaan täysillä siittä miten lentää ainoastaan tuulen voimalla. Lopussa ennen laskeutumista kuski kysy että haluunko vähän akrobatiatemppuja ja pitihän sitä sit kokeilla. Alas päästiin ja sekin oli kyllä mahtava kokemus.

Näillä hoodeilla tuli pari päivää vietettyä. Tarkkaan kun kattoo ni tossa vuorenhuipun vierellä näkyy kymmeniä glidereita.

Nyt oonkin jo Katmandussa kotona Sailolla ja kolme ja puol päivää enää jäljellä täällä Nepalissa. Ei haluis lähteä, mutta toisaalta on todellakin tosi kiva palata Suomeen. Voisko sitä olla kahessa paikassa samaan aikaan?

Kuvia on suunnilleen miljoona trekiltä. Oli iso homma valita tänne. Niin paljon jäi vielä vaan kovalevylle ja vielä enemmän sellasta mistä ei ees saa kuvia! 

Tää saattaa olla viimenen blogikirjotus. Suomesta käsin ehkä joku yhteenveto vielä mutta en tiiä jaksanko. Tässä vaiheessa blogia on katottu yli 1100 kertaa eli aika paljon! Kiitti teille lukijat ja toivottavasti ootte saanu paljon irti kirjaimista ja kuvista mitä oon tänne satunnaiseen järjestykseen laittanu.