Trekille vihdoin!

Tänään on vuorossa tarinoita Nepalin vuorista.

Viikko sitten lauantaina lähettiin Jasminin ja Iiriksen kanssa kohti suurta seikkailua. Nimittäin ensin bussilla Pokharaan ja siellä lupatoimiston kautta kohti Poon Hill trekkiä Annapurnan suojelualueella. Jo lauantai-iltana mentiin alueen rajalle aika tasan 1000 metrin korkeuteen Birethantin kylään niin että sunnuntai-aamuna saatetiin heti lähteä käppäilemään ylöspäin kohti Ghorepanin kylää noin kolmessa kilometrissä. Ghorepanin vieressä seisoo Poon Hill joka on noin 3200 metriä korkea (joo, hill eli kukkula. Nepalissa on vähän outo tää kukkula-vuori käsitys) ja kahessa päivässä oli tarkotus kävellä Ghorepaniin ja kolmantena aamuna nousta ennen auringonnousua ja kiivetä Poon Hillille katsomaan kuinka se meidän lähitähti ilmestyy näkyviin horisontin takaa.

Lupiahan tälläselle trekille tarvitsee kahenlaisia. Annapurnan suojelualue-luvan joka kustantaa 2000 rupiaa eli vajaa 20€ sekä TIMS-kortin joka on kaikilta trekkaajilta vaadittava kortti jotta reitin tiedot on tietokannassa että jos ei kuulu takasin ni tiietään mistä ettiä. Sekin maksoi 2000 rupiaa koska mentiin ilman opasta. Oppaan kanssa se olis ollu vaan tonnin, mutta kokonaisuudessaan päästiin koko trekistä noin puoleen hintaan kun ei otettu opasta ja reitti oli sen verran selkeä (ja meillä oli kartta) että eksymisvaaraa ei ollut. Kokonaisuudessaan trekillä meni rahaa pikkasen päälle kymppitonni (100€), eli luvat oli melkeen puolet koko hinnasta.

Noh. Birethantista lähdettiin aamu kahdeksan aikaan liikkelle ja ensimmäisen päivän tavotteena oli kylä nimeltä Ulleri noin kahen kilometrin korkeudessa noin kymmenen kilometrin päässä. Alkumatka oli lepposaa jokilaaksoa ja loivaa ylämäkeä mukavia maisemia ja auringonpaistetta, mutta sitten päästiin Tikkhedungaan jossa syötiin lounas ja sen jälkeen olikin enää kilometri tai pari matkaa. Ainoo ongelma oli siinä että samalla oli 500 metriä korkeuseroa. Edessä oli siis kaksi tuntia epätasasia, jyrkkiä ja mutkittelevia kiviportaita. Ylös kuitenkin selvittiin ja napattiin itellemme majotus, syötiin, juotiin ja mentiin nukkumaan. Seuraavana aamuna herätys oli seittemältä ja ilo oli ylimmillään kun pilvet oli yön aikana väistyny niin että ensimmäiset lumihuiput näky! Siinä vaiheessa ne oli tosi hienoja mutta parin päivän päästä tiesi että ne oli vaan pienenpieni kiusottelu siitä mitä oli luvassa.

Tästä se reissu lähti. Ylittämällä joen.

Oli komian näköstä vaikkei hirveen korkeella vielä ollukkaan. Noiki vesiputoukset on useemman metrin korkusia jokanen.

Nää tuli trekillä tutuks. Ne vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Ekan yön majotus oli tän näkönen.

Ja aamulla näkymä oli tällänen.

Toinen päivä meni sitten viidakossa enimmäkseen, tällä kertaa ylämäki oli jakaantunut tasasemmin päivän matkalle ja mukavasti siinä kävellessä päivä sitten menikin. Päästiin Ghorepaniin mistä sitten avautu kunnon vuorinäkymät ekaa kertaa. Ghorepani oli vaan sen verran ylhäällä että siellä oli KYLMÄ! Vaikka oli kuinka vaatetta päällä niin kylmä tuli. Varsinkin kun huoneessa ei ollu mitään lämmitystä vaan sisällä oli yhtä jäätävää kun ulkona. Onneksi ruokailutilassa oli kamiina minkä ympärillä sitten istuskeltiin iltaa ennen kun mentiin unten maille. Kamiinan ääressä tavattiin ekaa kertaa myös sellanen neljän hengen porukka missä oli itävaltalainen pariskunta ja jenkki ja taiwanilainen. Niihin törmäiltiinkin sitten vähän joka välissä lopputrekin ajan, mikä oli oikein mukavaa.

Viidakossa sitten kiipeiltiin välillä. Ei tullu tylsää kun oli niin upee luonto ympärillä.

Ghorepanin kylää ja maisemaa.

Siellä käytiin.

Kolmas päivä alkoi kello 5:00. Kartan mukaan Ghorepani on 2860 metriä merenpinnasta ja Poon Hill 3210. Aamu alkoi siis rennolla 350 metrin nousulla johon meni vajaa tunti. Aurinko nousi noin 6:30 eli oltiin hyvissä ajoin huipulla. Näkymät Poon Hilliltä oli elämäni hienoimmat näkymät ja auringonnousu kruunas sen. Kannatti herätä!  Ikävä kyllä sinne ei voinu jäädä vaan piti valua samaa reittiä takasin kylään missä odotti aamupala jonka jälkeen alkoi päivän varsinainen vaellus kohti Tadapanin kylää noin 200 metriä alempana ja jälleen noin 10 kilometrin päässä. Voisi olettaa että koska korkeuseroa on vain 200 metriä ja sekin alaspäin, olisi rento päivä mutta näinhän ei asia ollut. Päivä alkoi sillä että noustiin toiseen suuntaan Ghorepanista samanlaiset 350 metriä (mistä oli yhtä hienot maisemat ku Poon Hilliltä) ja sitten mentiin ylös alas koko päivä välillä sumuisessa viidakossa, välillä vuorenharjanteilla ja välillä jokilaaksoissa. Kolmas päivä oli ehkä monipuolisin ja hienoin päivä. Mutta antaa kuvien puhua puolestaan.

Komeaa komeaa. Annapurnan huippuja vasemmalla.

Paitsi vuoret, myös pilvet oli upeen näkösiä aamuauringossa.

Tuolta pilvien keskeltä jostain käveltiin...

Dhaulagiri ja sen kaverit aamun ensi säteissä.

Aamupalan jälkeen kiivettiin tälläselle huipulle. Keskellä on Poon Hill ja laaksossa näkyvät siniset jutut on Ghorepani.

Sieltäki näky Dhaulagiri!

Ja Annapurna!

Tälläsissä maisemissa polku meni monta tuntia.

Rappusia riitti ja koko ajan teki mieli katella taaksepäin!

Lounaalle laskeuduttiin hienoon laaksoon.

Ja lounaan jälkeen päästiin aavemmaiseen metsään...

Tadepanissa oli edelleen todella hienot maisemat, ja sen jälkeen oli myös pelkkää alamäkeä ensin Ghandrukin kaupunkiin ja sitten Kimchen kylään mistä pääsikin jo 400 rupian hintaan suoralla bussilla Pokharaan. Bussimatka olikin sitten mielenkiintoinen koska sai pelätä henkensä edestä. Huono, kapea tie. Huono, ruosteinen bussi ja vuoristo ei oo hyvä yhdistelmä varsinkin kun pää hakkas kattoon kun tuli isoja pomppuja. Selvittiin kuitenkin Pokharaan missä oli muutama päivä varattu rentoutumiselle.

Trekki oli ehdottomasti Nepalin reissun kohokohta. Niin mahtavia maisemia ja elämyksiä siellä sai. Päätinkin että Poon Hill pitää tulla vallottamaan vielä uudestaankin tässä mahollisimman pikasesti. Uutta Nepalinmatkaa suunnitellessa siis.

Pokharassa sitten lähinnä istuin järvenrannassa auringossa lämmittelemässä ja lukemassa kirjaa, (Matthew Reilly on kova. Suosittelen Uncharted-pelien ja/tai action kirjojen ystäville) mutta vähän sai ohjelmaakin elämään kun varasin itselleni paragliding lennon eli siis liitovarjo se kai on suomeks. Mentiin autolla vuoren huipulle ja sieltä sitten kiinnitettiin ittemme sellaseen varjoon ja hypättiin ilmaan. Noin puoli tuntia sitten lenneltiin ihaillen Pokharan maisemia. Vähän petyin kun ei pelottanukkaan ollenkaan. Oletin että olisin ihan peloissani, mutta ei! Pysty nauttimaan täysillä siittä miten lentää ainoastaan tuulen voimalla. Lopussa ennen laskeutumista kuski kysy että haluunko vähän akrobatiatemppuja ja pitihän sitä sit kokeilla. Alas päästiin ja sekin oli kyllä mahtava kokemus.

Näillä hoodeilla tuli pari päivää vietettyä. Tarkkaan kun kattoo ni tossa vuorenhuipun vierellä näkyy kymmeniä glidereita.

Nyt oonkin jo Katmandussa kotona Sailolla ja kolme ja puol päivää enää jäljellä täällä Nepalissa. Ei haluis lähteä, mutta toisaalta on todellakin tosi kiva palata Suomeen. Voisko sitä olla kahessa paikassa samaan aikaan?

Kuvia on suunnilleen miljoona trekiltä. Oli iso homma valita tänne. Niin paljon jäi vielä vaan kovalevylle ja vielä enemmän sellasta mistä ei ees saa kuvia! 

Tää saattaa olla viimenen blogikirjotus. Suomesta käsin ehkä joku yhteenveto vielä mutta en tiiä jaksanko. Tässä vaiheessa blogia on katottu yli 1100 kertaa eli aika paljon! Kiitti teille lukijat ja toivottavasti ootte saanu paljon irti kirjaimista ja kuvista mitä oon tänne satunnaiseen järjestykseen laittanu.

Harkan loppu.

Tervehdys! Taas on muutama viikko kulunut edellisestä blogitekstistä. Tästä tekstistä ei kovin pitkä tule koska hirveesti ei oo tapahtunut. Ollaan eletty normaalia arkea. Viime viikot on sujuneet harjoittelussa mukavassa Kistlandin koulussa. Viime torstaina oli kuitenkin aika sanoa hyvästit Kistlandin väelle ja perjantaina oli tarkoitus mennä viimeisen harkkapäivän kunniaksi tutustumaan toiseen Diakin harkkapaikkaan täällä eli Sanga Sangaihin. Se reissu kuitenkin jäi vain suunnitelmaksi koska ikävänpuoleinen kuume- ja ripulitauti yllätti allekirjoittaneen ja siitä toipuminen on kestänyt nyt viikonlopun yli ja voimat alkaa palautua vasta nyt hiljalleen.

Viimeinen päivä Kistlandissa oli haikea sillä silloin iski täysillä päin naamaa että niitä naamoja ei enää välttämättä ikinä näe. Ei sitä oikein ennen sitä tajunnukkaan miten paljon koulu oli itteensä vaikuttanu. Vielä kun hyvästit koulun puolelta oli todella lämpimät: saatiin miljoona korttia ja toivomusta että ollaan yhteyksissä ja kiitoksia ja kaikkea. Samoin me sitten ostettiin opettajille kakkua ja lapsille karkkia viimesen päivän kunniaksi. Kistlandin ihmiset jää kyllä muistoihin.

Perjantaina sitten pidimme täällä Sailon luona aidot suomalaiset pikkujoulut. Niistäkin nauttiminen jäi vähän vähälle suolen liian liukkaan toiminnan takia, mutta hyvät pippalot oli! Joulupukki oli mestoilla ja lahjoja jaettiin ja suomalaiset joululaulut raikasivat ja pientä visailuakin oli Aki meille järjestänyt. Muilla hauskanpito jatkui yömyöhäiseen asti mutta itse menin todella ajoissa nukkumaan. Sääli ettei täysillä voinu olla mukana mutta niin käy joskus.

Jos luoja suo ja saadaan luvat ja muut järjestelyt kuntoon niin lauantaina olisi tarkoitus läheteä kahden toverin kanssa kohti Pokharaa ja sunnuntaina sitten trekkaamaan niin sanottu Poon hill trek. (google on ystävänne, ystävät) Se kestää neljä päivää ja korkeimmillaan menee vain 3200 metriin (eli oma korkeusenkka ei mee rikki täällä Nepalissa. Italia/Sveitsi on edelleen edellä) mutta maisemat tuolta 3200m korkealta kukkulalta on kuulemma komeat. Täällä kukkulan ja vuoren raja menee ilmeisesti siinä että vuorenhuipulla on aina lunta. 3200m on siis vain kukkula. Varmasti kyllä kiipeemistä silti riittää. Innolla odotan sitä reissua kyllä jos vaan saadaan kaikki hoidettua. Sen jälkeen jääkin sitten vielä reilu viikko aikaa ostaa viimeiset tuliaiset ja nauttia Nepalista. Kohta sitä ollaankin jo Suomessa. Nopeesti on menny kolme kuukautta kyllä. Eiköhän tässä kuitenkin vielä yks tai kaks blogikirjotusta ehi kirjotella...

Chitwanin kautta takaisin arkeen.

Hejssan alla!

Intensiivikurssin lopettelun jälkeen lähdettiin heti lauantai-aamuna kuudelta Mikon Sannan ja Siirin kanssa kohti bussiasemaa ja sieltä kohti Chitwanin luonnonpuistoa. Bussiasemalla seuraan liittyi vanhat tutut Siirin tutut Lotta ja Annika joten meitä oli kuuden hengen jengi reissussa. Matkan meille oli neuvotellut Lotan ja Annikan paikallinen kaveri jota Ramiksi kutsutaan ja hyvän hinnan oli saanu. 7000 rupiaa eli osapuilleen vähän alle 60€ bussimatkat edestakasin, kaksi yötä hotellissa. Kaikki ruuat sekä ohjelmaa aamusta iltaan. Ruuat oli hyviä. Muille tarjoiltiin Nepalilaista Dal Bhati mössöä jota täällä saa joka paikassa. Siinä on riisiä ja jotain linssikastiketta ja paistettuja kasviksia. Ihan hyvää mutta kyllästyttää kun sitä saa joka paikassa, mutta onneks täällä länsimaisille oli oma menu eli meille tarjoiltiin pastaa, hampurilaisia yms. hyvää.

Bussimatka kesti kuutisen tuntia ja saavuttiin hotellillemme, joka oli heti todella kotoisan olonen. Puutarhapihaa, puita, riippukeinuja yms. Kyllä kelpas auringossa lämmitellä. Oltiin kilometrin verran alempana kun Katmandussa joten oli myös tosi lämmin. Ihan kun olis jossain Espanjassa ollu! Meri vaan puuttu. Meillä oli pieniä vaikeuksia huoneen kanssa sillä eka huone joka saatiin haisi niin paljon homeelta ettei siellä voinu olla, mutta illalla ennen nukkumaanmenoa saatiin vaihettua huone jossa ei enää ollu niin hirveitä aromeita.

Hotellin parvekkeelta kuvaa pihasta. Vhreyttä! Katmandun jälkeen oli tosi mukava nähä kasveja!

Ekana iltana ohjelmassa oli ensimmäisenä auringonlaskuretki läheisen joen rantaan. Matkaa oli ehkä puol kilsaa ja sitä varten piti olla opas mukana. Joki oli hienon näkönen ja heti siinä vastarannalla nähtiin ekat krokotiilit ja kauempana sarvikuonokin. Ite auringonlasku ei ollu niin ihmeellinen. Paikalliset mainosti sitä sillä että tosi hienoa kun ei näy vuoria mihin aurinko laskee vaan metsää, mutta meille se ei niin hieno elämys ollu. Valuttiin sitten takasin hotellille ja kohta lähettiinkin viettään iltaa kulttuuritanssien parissa. Siellä oli joka ilta paikallisen Tharu-kansan perinnetanssiesityksiä. (Täällä Nepalissa tosiaan on miljoona eri kansaa joista jokasella on omat perinteet ja tää oli nyt tätä metsäkansaa) En olis ikinä uskonu viihtyväni tanssishowssa, mutta sekin ihme tapahtu. Tansseja oli keppitappelutanssista tanssivaan riikinkukkoon ja kaikkee siltä väliltä. Täällä myös näkee eron länsimaiseen kulttuuriin. Tärkeintä ei oo että liikkeet menee just oikein ja samaan aikaan vaan tärkeintä on fiilis.

Auringonlaskua. Joen toisella puolella on viidakko.

Paikallisten keppitanssi. Juostiin ympyrää rumpalien ympärillä ja hakattiin kepeillä tahtia. Myös naiset esitti vastaavan, mut niillä oli kaks pientä keppiä yhen ison sijaan.

Illalla hotellilla olikin sitten Nepalilaisilla turisteilla grillibileet pihalla. Nuotiolla paistoivat kanaa ja ämyreistä soi Nepalilainen jumputus ja siinä ne tanssi ja joi ja piti hauskaa. Tarjosivat meillekkin kanaa ja oli muuten hyvää! Hyvä savunmaku muutenkin hyvin maustetussa tuoreessa kanassa. Nam! Kovin pitkään ei kuitenkaan iltaa voitu viettää sillä aamulla odotti 6:30 herätys.

Aamulla vedettiin aamupalat ja lähettiin ennen kaheksaa rekan lavalla ajelemaan kohti joenrantaa. Joella meitä odotti paikalliset kanootit joilla lähettiin valumaan jokea alas. Joen vesi oli tosi kirkasta ja luonto kaunista. Krokotiilejä ja lintujakin taas nähtiin. Yhessä kohassa molemmissa reunassa jokea oli kroko vaanimassa ni siitä keskeltä sitten mentiin ehkä kolmen metrin päästä kummastakin. Onneks oli niin kiire ottaa kuvia ettei ehtiny pelkäämään. Ehkä noin tunnin jokiajelun jälkeen rantauduttiin ja käytiin kattomassa hallituksen norsuja jotka kuulemma viedään joka päivä viidakkoon laitumelle koska ne tarvii sata kiloa heinää per päivä per naama. Niitä kun oli kymmenkunta niin tarvittaisiin aika monta dalittia (alakastilaista) keräämään heinää ette sais ne ruokittua. Mutta hyvä näin! Sen jälkeen oli pieni metsäkävely missä ei oikein ollu muuta kun isoja punasia ötököitä. (Sellasia mitä Timon ja Pumba söis!)

Tälläsillä sitä mentiin. Paikalliset pysy uskomattoman hyvin seisaalteen kyydissä sauvomassa.

Joella oli tosi rauhallista.

Tollasia siellä on.

Hallituksen norsuja. Aitoja ei oo mutta ne on kahleissa. Kymmenkunta niitä tuolla oli omissa katoksissaan.

Metsä oli täynnä näitä.

Sen jälkeen oli vartin tauko ja mentiin taas joenrantaan missä odotti elefanttipesu. Paikalliset toi koulutettuja norsujaan rantaan ja siellä sitten sellasessa polvisyvysessä vedessä turisteja otettiin norsun selkään jonka jälkeen elefantti kärsällään suihkutti vettä päälle. Oli hieno elämys ja kun hintakin oli huimat 100 rupiaa eli alle euron niin oli kyllä hintasa väärti. Seuraavaksi seuraakin kuvallinen ohje miten suoritaa elefanttisuihku. Virerailevana tähtenä Mikko:

1. Etsi istuva norsu ja kiipeä kaverin kanssa selkään.

2. Odota että norsun omistaja käskee norsun seisomaan ja koeta olla putoamatta kyydistä.

3. Nauti norsun suihkuttamasta vedestä.

4. Poseeraa kameralle.

5. Älä jää norsun alle kun se kaatuu päästääkseen ihmiset alas. 6. Kiitä taputtamalla harvahiuksista päätä.

Ennen lounasta oli siis jo koettu huimasti ja lounaan jälkeen olikin pari tuntia lepoaikaa kuumimman ajan yli. Iltapäivällä kolmen aikaan lähettiinkin sitten elefanttisafarille. Viidakon reunassa oli rakennettu kunnon lastauslaiturit joista pääsi koreihin elefanttien selässä ja sitten lähti varmaan kahenkymmenen norsun letka viidakkoon. Heti alussa bongattiin sarvikuono, mutta sitten meidän edellä menevässä norsussa olleet kiinalaiset tai japanilaiset tai jotkut aasialaiset mölyäjät alko pitään koko ajan niin hirveetä meteliä että elukat katos. Norsun kyydissä oleminen oli kyllä elämys mutta en ehkä kyllä uudestaan menis ainakaan noin turistisafarille. Metsä oli täynnä norsuja joilla oli turisteja selässä. Lopussa meidän kuski onneks lähti omille poluilleen niin sitten yhtäkkiä alkokin ympärillä olemaan sikana apinoita ja peuroja!

Sarvikuono turistien piirittämänä.

Välillä mentiin joen yli. Turisteja oli paljon.

Lastauslaiturit. "Viimeinen kuulutus norsusafarille aa yy kahdeksan seitsemän kolme. Safari lähtee portilta kolme"

Hotellilla oli sitten vapaa ilta ja istuttiin siellä rauhassa ja nautittiin. Toki taas piti mennä ajoissa nukkumaan sillä aamupala oli klo 8. ja ennen yheksää lähettiinkin jo kohti bussiasemaa ja Katmandua. Kokonaisuudessa Chitwan oli kyllä todellakin käymisen arvonen paikka! Suurta osaa norsuistakin kohdeltiin ihan asiallisesti vaikka oli vähän muuta kuullu, mutta kyllä sitä norsunhakkaamistakin näki mikä oli vähän sääli. Norsuja Chitwanissa näky kaduilla varmaan enemmän kun autoja eli niitä ainakin tuli nähtyä vaikka sarvikuonoja näkykin vaan kaks ja tiikereitäkään ei yhtään. Kaupunki oli mukavan pieni ja rauhallinen Katmanduun verrattuna eli nautittiin.

Tänään sitten oli paluu arkeen ja harkkaan. Koulun rehtori on tullu Intianmatkaltaan takasin eli saatiin tänään pidettyä sellanen pikanen ohjauskeskustelukin! Jee! Laskettiin myös päiviä ja harkka loppuu ilmeisesti jo ens viikon perjantaina jonka jälkeen


on kolme viikkoa lomaa. Osa meistä on lähössä Intiaan, mutta mua se ei oikein nappaa niin joku vajaan viikon trekki on varmaan suunnitelmissa. Katotaan miten käy.

Kiitos kun jaksoit lukea ja oikein mukavaa päivää Sinulle Arvon Lukija. :)

Intensiivikursseilua.

St. Xavier's College. Täällä on päivät menny. Kun porteista astuu sisään on ihan eri maailmassa koska kaikki on siistiä.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä pienemmäksi bloginkirjoitusinto näköjään pienenee. Edelliset vajaa pari viikkoa on mennyt St. Xavier's Collegessa intensiivikurssilla jonka järkkääjinä on isäntäkoulun lisäks DIAK ja joku verkostojuttu. Teemana on ollu rights and responsibilities ja sustainable development eli oikeudet ja velvollisuudet sekä kestävä kehitys. Meillä on ollut tasan yksi vapaapäivä: viime lauantai ja muuten ollaankin oltu joko koululla kuuntelemassa luentoja tai jalkautuneina kuuteen eri sosiaalialan pisteeseen kenttätyöhön toteuttamaan pieniä projektintynkiä. On ollut hauskaa varsinkin kun on päässyt tutustumaan Nepalilaisiin opiskelijoihin. Toinen iso juttu on ollu se että koska luennot ja kaikki työskentely on ollu englanniks on se taito saanu paljon harjotusta. Pitäny pitää pientä esitelmäntynkääkin lontoonkielellä. Nepalilaisillahan on koko koulu käyty englanniks eli niille se ei oo ongelma.

Jostain syystä  blogger kääntää tän väärinpäin. Saatiin tälläset laukut mistä näkee järkkääjäorganisaatiot ja muut infot. Saatiin myös yhteensopivat paidat mitä piti käyttää kenttäpäivinä.

St. Xavier's College (SXC) on yliopisto jossa on ilmeisesti reilu 2000 opiskelijaa melkein kaikilla mahdollisilla aloilla. Meidän intensiivikurssilla on ollut mukana me 10 suomalaista opiskelijaa sekä sosiaalialan opiskelijoita Collegesta ja sairaanhoitajaopiskelijoita Lalitpur Nursing Campusilta (LNC) joka on saman järjestön ylläpitämä yliopisto. Yhteensä opiskelijoita on messissä joku abaut 70 eli reilu 10 per ryhmä. Meidän ryhmässä on kaksi suomalaista: minä ja Mikko, yksi sairaanhoitajaopiskelija LNC:stä ja loput on sosiaalialan opiskelijoita SXC:stä. Meillä on ollut hyvä ryhmä ja tässä hiljalleen kun on tutustunut heihin, niin meillä on tällä viikolla ollut tosi hauskaa yhdessä. Läpänheiton lisäksi mut ja Mikko vietiin pari kertaa syömään paikallista tulista varrasruokaa joka oli todella hyvää vaikka meitä pelotti että saadaanko joku ripuli kun oli aika epäilyttävä ruokapaikka, mutta terveenä pysyttiin ja aiotaan mennä vielä uudestaankin syömään samaa ruokaa.

Esimerkki tosi kiinnostavien luentojen otsikoista. Ymmärrätkö? Mä en. Myös Diakin dioja oli kiva nähä. Vähän oli jo ikävä.

Kurssilla on opettajia Nepalista, Suomesta ja Vietnamista. Suomesta tuli 11 opettajaa eri ammattikorkeakouluista, Vietnamista on kai suunnilleen 6 opettajaa ja 1 opiskelija. Ryhmissä on aina kaksi opettajaa je heidän hellässä huomassa meidän ryhmä teki projektinsa St. Xavier's Social Service Centerissä (SXSSC) Joo. Täällä kaikella on lyhennennimi, ja niitä myös käytetään. Mutta SXSSC on yliopiston kanssa saman lafkan ylläpitämä orpokoti jossa on 62 eri ikästä poikaa joista muutama on pyörätuolissa ja muutamalta puuttuu jalka tai käsi. Lapset oli todella ilosia ja innokkaita. Oli tosi hienoa kattoa miten pyörätuoli-ihmiset ja rammat on täysillä ryhmässä mukana ja niitä autetaan kun ne sitä tarvii ja kaikki tapahtuu luonnollisesti niin että kaikki on ilosia.

SXSSC lasten asuinhuone. Ruuhkaa on.

Projektin tavotteena oli jättää jotain kestävää kehitystä ryhmälle osoitettuun paikkaan. Työtä vaikeutti se, että päiviä oli varattu vierailulle vain kolme joista ensimmäinen oli varattu vain tutustumista varten. Sitten oli viikonloppu ja sitten kaksi päivää putkeen jotka oli varattu ite ohjelman pitämistä varten. Meidän paikka oli siitä huono että lapset on päivät koulussa, joten meillä oli kumpanakin päivänä vain noin tunti aikaa lasten kanssa ennen pimeää, eli mitään hirveen ihmeellistä ei ehtiny toteuttaa.

Ekana päivänä ajateltiin kohottaa paikan yhteishenkeä ja laitettiin kaikki lapset dippaamaan käden maaliin ja sen jälkeen laittamaan kädenjäljen paperille. Sen lisäksi jaettiin kaikille lapsille piirrustusvälineet ja laitettiin pystyyn piirrustus-, puhtaus- ja käsialakilpailut. (täällä hyvä käsiala on TOSI tärkeetä jostain syystä. 6v lapsilla on parempi käsiala kun mulla) Sanottiin heipat ja lähettiin kotiin. Seuraavana päivänä mentiin hyvissä ajoin mestoille ja laitettiin kädenjäljet naruun ja ripustettiin sellasen yhteistilan seinälle niin että kaikkien kädenjälki näkyy siellä. Sen lisäks tuomaroitiin käsialat ja piirrustukset. Piirrustukset oli tosi hienoja ja oli tosi vaikee päättää voittajaa. Päätettiin sitten laittaa niitäkin seinälle. Tuomaroitiin puhtauskilpailu eli Nepalilaiset tsekkas joka lapselta esim. hiukset, kynnenaluset, vaatteet yms. ja palkitsi puhtaimman. Tarkoitus olisi että puhtauskilpailusta tulisi viikottainen tai kuukausittainen juttu niin että lapset sais syyn parantaa hygieniaansa. Sitten näytettiin motivaatiovideoita Youtubesta. Nick Vujicic jos on tuttu niin sitä näytettiin. Jos ei oo tuttu ni kannattaa Youtubesta: kova jätkä. Sitten siitä oli pieni purku Nepaliksi ja sitten oli loppuseremonioiden aika. Palkittiin voittajat ja jaettiin kaikille lapsille sukat josta ne oli tosi ilosia: talvi on tulossa ja suurin osa ei omistanu yksiäkään sukkia joten nyt pysyy varpaat heilläkin lämpiminä. Palkittiin voittajat ja tarjottiin kääretorttua ja sanottiin heihei. Paljoa ei tehty mutta lapsille varmasti merkkas paljon. Sen lisäks meillä oli tosi hauskaa ryhmän kanssa!

Täällä on ollu suurin osa luennoista. Suomalaisittain varattiin itelle vakiopaikat takarivistä.

Huomenna on intensiivikurssin viimenen päivä ja loppuseremoniat joihin on tulossa paikalle esim. Nepalin ulkoministeri ja kuulemma on tosi virallista settiä tulossa. Kaiken kaikkiaan on ollu mun mielestä tosi onnistunu kurssi ja oon tosi ilonen että meillä kävi niin hyvä tuuri että päästiin osallistumaan. Näitä on ollu kai 4-5 vuoden välein eli ei kovin usein. Puhetta on ollu että jos pidettäin ryhmän kanssa vielä huomenillalla loppubileet mut katotaan saadaanko aikaseks. Lauantaina lähetään kaheks yöks Chitwanin luonnonpuistoon joka on Etelä-Nepalin viidakoissa. Siellä olis tarkotus ratsastaa norsulla ja bongata tiikereitä ja sarvikuonoja. Wish me luck!

Tihar ja Nagarkot

Pitkään aikaan en oo blogia kirjotellu mutta korvaan sitten määrän laadulla. Tää on kaikkein pisin ja ennenkaikkea kuvarikkain kirjotus tähän asti. Nauttikaa! Tähän on käytetty paljon aikaa! (suuri osa odottelua että kuvat latautuu.)

Viimenen viikko on menny mukavasti harjottelussa ja Tihar juhlan merkeissä ja kahen yön pikalomalla Nagarkotin kylässä vuorilla. Harjottelussa ollaan vihdoin päästy asiaan ja pidettiin joka aamu Hannun kanssa sellasia vajaan puolen tunnin hartaus/opetustuokioita toinen nuoremmille ja toinen vanhemmille. Se oli mukavata, vaikka koululaisilla on vieläkin vähän hankaluuksia ymmärtää ainakin mun englantia ja samoin aina ei ihan koululaisten englantia ymmärrä, mutta varmasti jotain meni perille. Muuten Tiharia edeltävä nysäviikko oli urheiluviikko ja oli kaikenlaista skabailua shakista yleisurheiluun ja pienten leikkeihin.

Pienet lapset koulun pihassa skabailemassa. Isommat lähti urheilukentälle.

Thamelin Tihar vuosimallia 2014. Valoja ja meininkejä riitti.

Tihar juhla kesti 4 päivää eli keskiviikosta lauantaihin. (kai ilmeisesti) Siihen liittyy sitä että yhtenä iltana naiset kiersi ovelta ovelle laulelemassa, toisena iltana tytöt ja kolmantena pojat. Samoin eri päivät on pyhitetty eri eläimille, yks oli korpille toinen koiralle ja kolmas lehmälle ja siks koirilla ja lehmillä näkyy kukkaseppeleitä yms. Samoin jouluvalot on Tiharin juttu. Niitä on siis riittäny ja Thamel olikin aika hienon näkönen. Käytiin siellä torstaina kun Sailo sano että kannattaa mennä. (torstai oli ilmeisesti se isoin juhlapäivä) Sailokin oli siellä miehensä ja tyttärensä ja ilmeisesti joidenkin kavereidensa kanssa, mutta ei hengattu niiden kanssa. Sen sijaan seurana meillä oli Siirin (Diakin opiskelija kans. Asuu meidän kanssa) tuttuja joista toinen on entinen bb-tähti ja toinen tunsi mun yläasteen ja lukion kuvisopen. Maailma on pieni. Syötiin hyvin ja juotiin hyvin ja pidettiin hauskaa. Lopulta tultiin siinä ennen kahtatoista taksilla takasin. Täällä baarit pakkosuljetaan kuulemma poliisin toimesta viimestään yhen aikaan eli paljon tota pidempään ei voi olla ulkona.

Seuraavana aamuna eli perjantaina kuhan selvittiin sängystä ylös, soitti Sailo meille luottotaksinsa paikalle ja alotettiin poikien kanssa reilu kolmenkymmenen kilometrin eli puolentoistatunnin taksimatka Nagarkotiin joka sijaitsee Katmandun koillispuolella toiseks korkeimmalla Katmandun laaksoa ympäröivistä vuorista. Matkassa meitä siis oli meidän Diakkiporukan jätkät eli meitä oli neljä. Nagarkotissa ei ollu oikeen mitään muuta kun tosi upeita maisemia. Hotelleja siellä täällä ja hotellien alakerrassa ravintoloita/baareja. Tarkotus oli olla vaan yks yö siellä, mutta oli niin mukavan rauhallista ja kaunista että päätettiin olla kaks yötä. Ekana päivänä ei oikein vielä lähetty mihinkään, vähän tutkittiin ympäristöä, ja istuttiin porukalla iltaa. Illan kruunas 50m hotellilta pimeellä näkyneet Katmandun valot ja tähtitaivas linnunratoineen! (Uskomaton näky, sääli ettei oikein saa kuvia niistä. Menkää ite kattoon.)

Nagarkot. Meidän hotelli on toi lähin kerrostalo.

 

Tälläsellä kukkulalla me istuttiin nauttimassa oluesta ja auringonlaskusta. Tää oli ihan meidän hotellin vieressä

Kukkula oli tälläsen aukion vieressä missä oli katukoiralauma jota lapset heitteli kivillä ja koirat muutenkin tappeli keskenään. Myös aukiolla oli orkesteri joka soitti musiikkia ja tanssi. Ilmasta viihdettä!

Auringonlasku oli komea! Jollan kamera ei ihan vangitse yks yhteen mutta ajatus on tärkein.

Seuraavana aamuna Mikon kanssa alettiin reippailemaan. Hotellin viereisellä näköalakukkulalla paikallinen hyyppä kerto meille näköalatornista mihin sen sanojen mukaan oli kolmen kilometrin matka. Sano vaan et tota tietä tonnepäin. Noh. lähettiin kävelemään. Puolessa välissä kiipeiltiin tieltä vähän sivuun hienolle kalliolle mistä tuli ihan Suomi mieleen ja ihailtiin hetki maisemia ja kuvailtiin. Tunnin kävelyn jälkeen oltiin sitten kuitenkin näköalatornilla perillä. Nousua oli PALJON, varmasti useempi sata metriä, ja sen takia oltiinkin aika poikki ylhäällä. Tornilla oli kyltti jossa korkeudeks oli kerrottu 2100 ja risat. Torni oli aika hasardinolonen. Tikkaista puuttu alin kaks metriä ja sitten kun tikkaisiin apinoi ittensä niin koko ruosteinen hökötys heilu, mutta hyvin se kesti. Sieltä tornilta näky abaut 180 astetta lumihuippuja. Tai olis näkyny jos ei olis ollu pilviä. Nyt näky pilvien välistä vuoria jonkun verran. Uskomaton näky joka tapauksessa. Salakuunneltiin joidenkin mammojen saksanksankielistä opasta sen verran että kuulemma siellä näky ihan pikkasen Mount Everestin huippua eli nyt sekin on nähty! (vaikka ei oo mitään hajua et mikä niistä vuorista se oli, mut kuitenkin) Paluumatka oli helppo ja nopee koska alamäki ja sitten suihkuun ja uudestaan liikkeelle. 

Ihan reissun alussa oli tien vieressä tällänen nyppylä mihin piti mennä poseeraamaan.

Kalliota. Siellä ylhäällä on tie mistä tultiin. Toinen kuva on otettu tosta vesipulloilta.

Apina istuu kalliolla. Jos taustan vaihtais ni vois luulla olevansa Suomessa!

Näköalatorni. Huomaa puuttuva tikkaiden alaosa.

Tornista oli tällänen näkymä. Pilvien välissä pilkistelee vuoria ja jossain siellä se Everestkin on!

Kuvan keskellä näkyy meidän hotelli tossa kukkulalla. Taustalla vuoria. Tää on paluumatkan alkupuolelta tieltä otettu kuva.

Päädyttiin taas kulkemaan Mikon kanssa ja lähettiin ettimään jotain temppeliä alas toiselle puolelle vuorea sellasta tosi alkeellista tietä pitkin. Taas joitain kilometrejä tuli matkattua ja sitten kolmannet paikalliset räkättäen kerto meille että se temppeli on siellä ylhäällä mistä tultiinkin. Ei masentanu mieltä koska oli hieno kokemus päästä kulkemaan siellä maaseudulla missä paikalliset oikeesti elää. Maisemat oli henkeäsalpaavia. Kokeiltiin reissun alimmassa pisteessä kans paikallista jättikeinua joka oli pienen vuorenrinteessä olevan kukkulan päällä niin että oli sika hienot maisemat. Taas paikalliset nauro kun Mikon kanssa testailtiin mutta se oli kyllä hienoin keinukokemus ikinä! Jossain vaiheessa pelotti ehitäänkö takas turistimestoille ja sähkön pariin ennen pimeetä, kun aurinko alko laskeen ja taivas oli taas sika hienon värinen, mutta ehittiin hyvin niin että kun päästiin hotellihuoneeseen niin pimeni aika lailla heti.

Tällästä tietä tarvottiin tuolta ylhäältä asti. Tää ei oo vielä ees menomatkan puolessavälissä.

Vähän edellistä kuvaa alempaa otettu foto. Keskellä näkyvän kukkulan päällä on jättikeinu joka oli meidän kääntöpaikka.

Todisteita että keinuin. Paikalliset nauro meille molemmille, mutta oli siistiä! Ihan oikeessa yläkulmassa näkyy rakennus joka on pari sataa metriä meidän hotellilta. Matkaa siis oli ihan kunnolla.

Seuraavana aamuna lähettiin sitten takasin Lalitpuriin päin. Matkalla pysähdyttiin Bhaktapurin kaupungissa joka on Katmandun laakson vanhin kaupunki ja sijaitsee Nagarkotin ja Katmandun puolessavälissä. Siellä vanhassakaupungissa sitten joku pari tuntia pyörittiin hienoja temppeleitä kattomassa ja sitten takasin kotiin taksilla jälleen. Bhaktapurissa ei sinällään ollu mitään uutta. Samanlaisia temppeleitä on täällä Patanissakin mut tulipahan käytyä. Ihan komeita noi temppelit on, mutta niihin turtuu kun niitä on täällä aika lailla joka paikassa kuitenkin.

Temppeli nro. 1. +turisti

Temppelit nro. 2. & 3. +poliisit

Temppeli nro. 4. joka oli kaikkein isoin.

Käveli 50m turistialueelta ulos ni kadut näyttiki tältä. Pieni ero kenties?

Sellasia seikkailuja tällä kertaa. Huomenna alkaa kahen viikon intensiivikurssi paikallisella yliopistolla. Diakista tulee kymmenkunta maikkaa tänne mestoille ja varmasti saa tehä pitkää päivää. Mut tosi mielenkiintosia juttujaki on ohjelmassa. Perjantaina pääsee saunaan suurlähetystölle! Sitä oottaa kyl innolla. Blogittamisiin!