Ensiajatuksia

Jussi on siis nimeni ja olen Nepalissa kolmen kuukauden harjoittelujaksolla Diakonia-ammattikorkeakoulusta. Opiskelen sosionomiksi ja kirkon nuoriotyönohjaajaksi kolmatta vuotta. Paluu Suomeen on suunnitelmissa 13.12. Nyt reissua on takana kolme päivää ja Nepalin elämänmeno alkaa selkiytyä. Mukana matkassa on neljä luokkatoveriani ja muutama Diakin muiden toimipisteiden opiskelija. Meillä on siis aika hyvä posse kasassa, suomeakin pääsee puhumaan. Majapaikkanamme toimii koulumme yhteyshenkilön Sailon Guesthouse. Kattoterassi on komea ja huoneet kahden hengen huoneita. Mutta ei siitä sen enempää. Tätä blogia kirjoittelen jos motivaatio ja energia ja aika ja wifi sallii, eli mitään en lupaa, mutta ehkä tänne jotain aina välillä ilmestyy.

Liikenne pelotti alussa, sekä auton kyydissä oleminen että jalan kulkeminen, mutta nopeasti on tottunut. Tiet ylitetään mistä halutaan niin että hiivitään hitaasti tien yli ja katsellaan kummalta puolelta autot ja mopot väistää. Suomalaisella ryntäystaktiikalla henki lähtee nopeasti. Tien ylittäminen on kuitenkin sujuvaa kunhan vaan tottuu siihen että autoja ja mopoja tulee ohi molemmilta puolilta läheltä koko ajan, mutta kyllä täällä aina väistetään. Takseissa ei turvavöitä harrasteta, eikä oikein mitään muutakaan toimivaa. Eilen pääsimme kokemaan senkin että taksi hajosi kesken matkan. Onneksi englantia osaamaton kuski pysäytti toisen taksin ja kertoi sen kuskille mihin ollaan menossa, mekään kun ei oikein tiedetty. Taksin meille neuvotteli alunperin paikallinen johon törmättiin Suomen suurlähetystön saunassa. (siitä reissusta lisää ehkä joskus toiste)

Mikään ei maksa paljoa. Yhdellä eurolla saa 124 paikallista rupiaa. Taksi kaupungin toiselle laidalle voi olla 400 rupiaa, nuudelipaketti 15 rupiaa ja kuukauden asuminen pyykki-, ja siivouspalvelulla ilmeisesti 16 000 rupiaa. (eli n. 130€, vähän yli 4€ per yö) Bussilippu on 17 rupiaa ja kaikesta voi ja pitää tinkiä.

Yöt Nepalissa on hieman erilaisia kuin Suomessa. Yö alkaa jo yhdeksän-kymmenen

aikaan. Eilen kävimme syömässä korealaisessa ravintolassa Patanin (eli Lalitpurin) keskustassa, mihin on majoituksestamme matkaa noin kilometri mutaisia, vetisiä ja kapeita eläinten täyttämiä katuja ilman katuvaloja. (koiria varsinkin on sikana, tekee hyvää tälläselle koirakammoselle sankarille)  Menimme ravintolaan vähän ennen yhdeksää, ja olimme viimeiset ja ainoat asiakkaat. Kymmeneltä kun lähdimme pois, oli tielle johtava metalliportti jo lukittu ja se tultiin meille avaamaan. Katu oli täysin autio ja liikkeellä ei ollut keskustassakaan koirien lisäksi ketään muita. Yöt kuluvat kuunnellessa viidakon ääniä: koirat haukkuvat, kukot kiekuvat suunnilleen neljästä aamu yhdeksään ja lentokoneet lentävät matalalla ja äänekkäästi yli. Emäntämme Sailon tytär menee huhujen mukaan joka aamu viideksi kouluun ja nyt kun hänellä on koeviikko, on hän tullut koulusta jo kotiin siinä vaiheessa kun me heräilemme. Vuorokausirytmi on siis aika erilainen täällä.

Tässä vielä pari kuvaa: Liikennettä ja kattoterassia jonka Sailo meitä varten kalusti.